Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!
Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.
Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan. Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä, haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.
Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat ja punatukkainenkin sinä olet!
Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes rukoilin:
— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan ainoastaan hiukan punertava.
Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä, äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.
Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.
* * * * *
Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.