Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib, St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata, toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia, joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla, kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu tapahtuvaksi.
— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.
Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:
— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua. Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä, täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, — toivottavasti tänä talvena…
— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.
Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.
Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut, läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta, mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli talven.
Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina. Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa! Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja meteorologisen haara-aseman hoitaminen!
Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs ihminen!
— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla. — jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.