Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan, kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta. Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä. Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?
Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:
— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?
Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:
— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja sisarustansa.
Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat. Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:
— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!
Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.
— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua. Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner, vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä tulla kanssani teitä tervehtimään.
Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.