— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan häntä eräästä vanhasta lupauksesta.
Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.
Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin rakastaa häntä, silloin…
Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia rikkomatta.
Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa, siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä. Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.
IV.
Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa. Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti, ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen, että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.
— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.
Hymyillen hän vastasi:
— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan edessä.