Nyt tuo nimi miellytti minuakin.
Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin, äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni herttaisena muistona.
Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin, kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä nauru.
— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!
Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa, jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin turvalliseksi kuin lintu pesässään.
Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin, työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja. Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.
Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta vuoriväestä.
— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan, sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot, hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla, että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan, teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.
Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.
— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista. Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti mieltävirkistävän hullunkuriselta.