Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:
— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki, emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer, joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.
Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:
— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni: »Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti. Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat. Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut. Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä opettavaisilla kuvilla varustetut — sen lisäksi vielä kaikenmoisia oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa. Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.
Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.
Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad
Balmerista, josta en tiennyt mitään.
— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.
— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä alakuloisesti.
— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.
Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki, joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen: