»Ylistystä Luojan raikuu
Tähtinensä avaruus.
Hänen lemmestänsä lausuu
Kevään kukkasihanuus.
Kiitos Herran! Kiitos Herran!»
Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko Jumalaan.
Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.
— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. — Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme. Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima, niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.
— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä olisi ollut katalaa!
Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään jälleen jatkoi:
— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis — Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään. Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin. Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.
— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee hänet ja käy häntä tervehtimässä?
— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.
Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui: