— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin hänen vaimonsa!
— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään. Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan, silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi Kasper, herttaisesti hymyillen.
— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi harvinaisen tuikeasti.
Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle kiihtymykselleen.
Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:
— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin, joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon, johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka, silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia. Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä, lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni Hannu Konrad Balmer! —
»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja ylevyyttä.
Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.
— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa saavuttanut menestystä.
Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.