— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä täältä tiehesi!
Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.
Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme, ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.
Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se Selmatt'issa soi minun osakseni.
Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.
Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään, antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.
V.
Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä, haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä, leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui istumaan takajalkojansa varaan.
— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö tästä seppeleestä?
Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.