Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi epätoivoisena levollisuudestani:
— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.
Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.
— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys viehkeästi yhtyivät.
- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!
Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle, joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä kuin virsi.
Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.
Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä vielä huohottaen rasituksesta.
— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!
— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!