Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti enemmän minusta kuin Melchi'stä.
— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta yllään!
Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen yläpuolella.
Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore huomasi sen myöskin ja huusi:
Mikä ihme. Mikä ihme!
Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.
— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon. Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:
— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!
Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.
— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä sanoo!