Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.
»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»
— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on turmella onnemme!
— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli. Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen, ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi, jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa, Jost, katkeraa!
Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.
Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan oven takana:
— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.
Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.
— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.
Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui: