Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.
— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!
Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä minua!
Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti. Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin puhdasta onnea.
Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä, jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli ryhtyminen työhön.
Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana, ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan onkaloon.
Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti, sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen, kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.
Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni, mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo, liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan, rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt Duglorelle.
Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta, katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme Hampuriin.
Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta minä kysyin kiihkeästi: