Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön. »Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet. Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!
Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat yhteen ja vavisten.
»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin, sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija, seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»
Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki huolestuneena silmiäni.
— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!
— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big — ruvetkaamme myrskylinnuiksi!
Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä, joka ei saanut palata kotimaahansa!
Bigin silmissä loisti innostus.
— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!
— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät puheensa.