— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!
Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan, ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun. Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi unhoa.
Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse. Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja, joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin mitä halusimme, matkustelua ja työtä.
»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:
Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!
Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus» kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita oli!
Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»
Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.
Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme. Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi »Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus» jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.
Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan tervetulleeksi kotiin.