* * * * *
Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä valomeressä liikuskellessa.
Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka, auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!
Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.
Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen. Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan hengenvaaraan!
Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto! Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani, jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.
* * * * *
Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille, ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi, kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.
Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta, melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu! Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»
Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti. Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.