Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa. Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.
Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan. Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden ruvetessa näkymään hän kysyi:
— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?
— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.
— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista, mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.
Pian laski laiva maihin.
Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.
Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.
Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti hymyillen:
— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia satoja pareja.