Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä sydämellisimmät onnittelut.
Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.
— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin katsein hän vastasi:
— Oi kuinka siitä iloitsen! —
Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle. Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä kasvojaan.
Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs, sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai hameestaan.
— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia. Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen Bigiä.
Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten hän kärsi poikasen kanssa.
Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen vallassa hän vastasi:
— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni! Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut. Siitä näet kuinka heitä rakastan!