Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:
— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia. Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle, ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi, yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!
Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni, tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä voinut olla kysymättä:
— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten lapsemme pallonkopassa?
Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän vastasi herttaisesti ja vakavasti:
— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi. Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.
Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.
— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa mitään päämäärää eikä tehtävää.
Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä. Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä. Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät Meksikossa.
New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt! Hänen oli kotona parempi olla!