Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen Broadway-kadulla.
— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä! tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.
— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!
Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.
— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.
— Anna sen olla! pyysin minä.
Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.
— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman vaaroilta!
— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko heittää sen tuleen?
Hän tarttui siihen jälleen.