— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!
— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän kalpeana mielenliikutuksesta.
— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän, joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi, joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen muiston nuoruuteni rakkaudesta.
Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen. Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta lemmentodisteesta.
XXIII.
Ihanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin »Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista Havannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme Bigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin laivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään, niin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat. Mustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi ja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä tuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta koristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan yli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan. Täysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon lämpöiset olivat ilman henkäykset.
Minä kuiskasin Bigille:
— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!
Huokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:
— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!