Päivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa erosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin saavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva aurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre de Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina Kordillerit.
Rannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort oli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don Joaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan meidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla unohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset maisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!
Notaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin päätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen herttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan noudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa oleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään, miellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili häntä uudelleen.
— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin odotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana tyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te vanhuuteni onni!
Ja jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big noihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän juhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen sitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa, ryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin ylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.
Tuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs don Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu osoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle salaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti tehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme viikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä katsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle Bigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa vieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme ratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan olimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan perinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin sain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi Marfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien alarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli hyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri ymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat sitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman isännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus esti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi joutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian rasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen, sekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in luo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin päivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää miellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa sijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli tuottavimpia.
Don Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen. Elävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän neitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla varustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin käytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme hiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme aina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon, hengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä kaasuilla täytettyä ilmaa.
— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti kuin leikillisesti.
Kuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä sijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa valossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja, teräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä! Juuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen merkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli täpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä kappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät niitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten me olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin. Mutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme olimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä intiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia. Muutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn säkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue liikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.
Big vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi tajutonna nojasi hän minuun.