Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui, mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan. Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki vakavasti:
— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse te ette pääsisi!
Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut unohtamaan tuikeat kipuni.
Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.
— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!
Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva. Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.
En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle, asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut. Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä, koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena», salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan, — sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut. Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —
Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja. Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli. Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.
Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!
Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.