— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu. Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä suurimmassa vaarassa!
Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta. Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää voinut, hänen katseensa sammui.
En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni, päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas. Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani, että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä. Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus: »Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!
Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani, käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta, täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi, Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.
— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:
— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla
Selmatt'issa ole vierasvuodetta!
Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.
Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja, jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani, kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden, sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!
Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.
Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen. Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha, jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko Jumalaan.