Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn, mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä odottaisin syksyyn?
Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille. Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin, syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin. Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon, missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan, kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.
Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee pian säänmuutos.
Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten. Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne, hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla! riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet, joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa, oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden! Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin edelleen.
— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti ja ennustavat maanjäristystä.
Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen keskusteluun.
— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.
— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?
Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:
— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?