Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa, syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu kaikkialla avarassa maailmassa.
Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.
Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita, hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat, että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä. »Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta. Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni. Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta, — ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.
Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, — ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys, sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin. Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen saavutamme?
Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu, jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä, jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään, eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään tyhmästi.
Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin, ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin katselijajoukkojen ympäröimänä.
Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.
Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt. Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi käyttäminen kahlepallona.
Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa, ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.
Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!