Kirje Bigille kuului:
»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni. Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»
— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!
Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!
Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.
Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu, että saamme vaeltaa yhdessä!»
Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla, ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori». Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka. Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa. Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.
Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle, Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät toisiinsa.
Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle! Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset rinnassani.