— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?
— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!
Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi. Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta. Hän oli kuollut!
Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua! Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä öinen tähtitaivas.
Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan. — Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se, joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista, millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku, enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna, vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä kärsiä?
Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni, ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni niille suotuisina hetkinä.
Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät, epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin, kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.
Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta — korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja, jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen, päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.
Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki hautaani ihmisääni:
— Kuka te olette?