Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.
— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä äänellä, kasvot tuskan väänteissä.
— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.
Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:
— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.
Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. — Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä, jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori! kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon. Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat, ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.
Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä! Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja vaikeroiminen hiljaisuuden.
— Isä, isä, huusin minä.
— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti hengittäen.
Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.