— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä kerran!
Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään. Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.
— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.
Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.
He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli myös!
Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin, näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:
— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille. Olen unohdettu.
Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan aivoissani.
Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä. Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään, jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta. Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä, ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt heidän puuhiansa.
Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.
Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä: