— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:
— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme toinen toistamme!
IX.
Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni. Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen. Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»
Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä, keväällä, Hannu!
* * * * *
Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa, joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani, pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden asumattomista huoneistansa.
Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.
— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta. Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä. Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme. Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon, ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua. Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne, oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu, ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten. Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden pelastuneiden kanssa ensi hetket. —