Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla. Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.
Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa, läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»
Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan, joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.
Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot, näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.
Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.
— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas, on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona. Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo, josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?
Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi esiin:
— Kiitän teitä!
Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:
— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin jälleen Selmattiin.