— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi — — —
Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.
— Ja pysy terveenä, Jost!
Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.
Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.
Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.
Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.
Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.
Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:
— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!