Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan, joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen vuotta vanhan.
— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg, — eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa, asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla. Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet, säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon, missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.
Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle. »Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö, joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»
Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä, vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.
Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.
Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti. Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa — mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa, että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi, hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.
Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen, kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan, joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä. Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu, punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.
Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:
— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!
Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.