Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti, enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää vainajat, levätkää eläväiset!
Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren erakko!
»Oon näkemään luotu!
Siks' torninen tää
Mull' tyyssijaks' suotu.
Oi, ihana ain
On maailma aava
Täält' katsellen vain!»
II.
»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa. Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.
Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas, juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.
Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi, talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.
Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula- ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana punakattoinen kirkontorni.
Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo kaksisataa vuotta.
»Minun on nyt talo tää,
Pian multa muille jää.
Silloin mun jo peittää multa, —
Hellyyttä siks' anon sulta!»