Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee onnelliseksi!
Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.
Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.
Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!
Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään, tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen, hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme, neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli Selmatt'in kylä!
Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi tänne haudata.
Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.
Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä. Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini! Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää työtä en ikinä unohda!
Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä. Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen lausuessaan nimeni!
Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä, vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa, Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi, ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut. Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain, Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin paljastaa elämäni!