Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois hyveen polulta.»
»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani. Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.
Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen, säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä, toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!
Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!
Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin. Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla. Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen, aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni, selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta, luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva, maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne vuorelle.
Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia! Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan. He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta, paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua, otettuani uuden nimen.
Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan edessä.
Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus! Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en! Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu, seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, — Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku rakkaudesta vieläkään ole loppunut!
Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien runsaudesta.
Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo, suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä, jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen, heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan.