— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!
Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.
— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!
Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.
Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.
— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!
— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.
Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.
— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!
Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.