— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.
Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.
— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:
— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.
Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:
— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!
— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.
Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:
— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!
Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti: