— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. — Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin täytyy olla!
Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:
— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..
— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme toisemme.
Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua sellaisella puhutellut, hän lausui:
— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!
— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!
Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen vallassa loi minuun silmäyksen.
— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.
— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen sydämessäni.