Balmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut hämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle noin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä anteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!
— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten voinut täyttää toiveitanne!
Kiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki ollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:
— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo lähetetty?
— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.
Balmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi verhotulla äänellä:
— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette enää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan haltuun!
Kädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli huumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin sallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä koko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli jättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta, niin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka hän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän hän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari seikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen? Kuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin poikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä! Ja jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti pitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten muistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen unhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren kirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua ajatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani ja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen kumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun täytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni hänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja hänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa, — pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu, — sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki tulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää hiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin olisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!
Mutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista, sitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois ajatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa, hänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat tenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää. Ajatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan toistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle ainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore tulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan muutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut nauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista, heitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren toisenkin kirjeen lukematta.
Teimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin ympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania hetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili kesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut; heinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja vanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään. Bigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin talonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut siihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin häntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti arimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis leikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut lapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko maailman.