Tuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle hyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin vielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti kiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen palveluksestaan.
Kun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani kädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut, pisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:
— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä tapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!
Minä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva Balmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi minuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen ilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin olisi ilahduttanut tavata minua jälleen.
— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta eroaisitte liikkeemme palveluksesta!
Mutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.
— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän ankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota pikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle mitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi, joka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken takia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en suostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin piirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos meille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän myöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on teitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla. Lyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon, mieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne. Seikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän piireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla puolen.
Kunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen nuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta hänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui myöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen rouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta lähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle olisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.
Itse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin pikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.
— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon erinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa vallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin, nuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi seikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin samantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä mielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman ylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota pahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota teille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin teidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä aina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden perästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu törkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen vahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.