— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni hurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.
— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big miettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt ammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti isäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen serkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on yhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut annettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut menneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa tuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni jätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään hartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi paljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni koskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?
— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi sattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä uskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.
Big pudisti päätänsä.
— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti taiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani puhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on luontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla hurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun täytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman mieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.
Puhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti valtavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut minua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär, joka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä hänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.
— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä kotimatkalla.
— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan tarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.
Katsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.
Nuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin nyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta tuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme luonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi temmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi käsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin seurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin odotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi ei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä kerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon en parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain käskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut enää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva sanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä. Mitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta tuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?