Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta
Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti.
Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla?
Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää
Niin ett' on elämä jo kuolemata.
Vaan tuolla astuu urho pystörinta!
Jumalan kiitos, että sodan henki
Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa!
Niin lahoamast' estää ihmisyyden,
Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa.
Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon.
Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde,
Bethesdana se kuohui terveyttä.
Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine.
Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet.
Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui:
Elämä luonnoton taas luonnon helmaan
Ja epäjärki järjestyäksensä
Maan alkuvoiman aallon kylpehissä.
Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!
Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä,
Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen
Ja olemistansa se tuskin muisti:
Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin,
Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna
Ja kylvää maalle siunausta sentään;
Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa
Maailman aarteit' esi-isäin rantaan
Ja itse unhoittuu kuin lahden laine
Vaan sodassakin raittius ja rauha
On heillä elämässä—kuolemassa
On heidän suuruutensa Jumalassa.
KUKKATARHASSA.
Mielelläni istun täällä
Rannan kukkatarhassa;
Omenoit' on pääni päällä,
Ympär' ruusuin tuoksua.
Tyynnä, rauhallisna noita
Ruusuja ma katselen,
Mieli ei tee omenoita—
Muuta, muuta aattelen.
Saapuu ruusujen luo kukka,
Alle omenaisen puun:
Terässilmä, tummatukka,
Sanat soivat ruususuun.
Silloin rauha rinnassani
Vaihtuu outoon tuskahan:
Kukkaseksi muuttuvani
Soisin—neidon poimivan.
Tai jos omenainen öisin,—
Vaikk' ei sentään kieltyn puun
Neidon hyppysihin voisin
Sutkahtaa—luo ruususuun!
—Hiljaa, sydän! eihän korsi
Kukan kohtaloa saa,
Halvan laulajan ei varsi
Kanna onnen omenaa!