SINNE JÄITTE.
Sinne jäitte, immet Karjalan,
Jäitte järven kirkkorantahan
Louhipellon kukkakaunisteeksi.
Muistan loistehesta silmienne
Taivaskuvat tyynten järvienne,
Muisto mieleeni jäi ihanteeksi.
Sinne jäitte, sulhot Karjalan,
Soutajiksi seljän aaltoisan,
Jäitte louhipellon perkaajiksi.
Intonne ja työnne, toimintanne,
Niiss' on toivo, turva Karjalanne
Ollut ja on päiviks ikuisiksi.
Sinne jäitte, vanhat Karjalan,
Kasvattajat polven nousevan,
Jäitte toivon tainten hoitajoiksi.
Siellä lempi äidin Lemminkäisen,
Viisas henki vanhan Väinämöisen
Nuoret nostaa maansa kunnioiksi.
Halla voipi viljat kylmentää,
Koti Karjalan ei kylmäks jää:
Siellä hehkuu lempi hellän naisen,
Urhoihin se lietsoo sankaruutta,
Taisteluun ja työhön intoisuutta,
Onneks maan ja vaaraks vainolaisen.
II.
KEVÄT-AAMU.
On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu
Ja kaikki nousee kohden taivasta.
Ei yksin kuusi, honka lehväslatva
Tavata tahdo pilven pengertä—
Matokin nostaa päänsä mullan alta
Ja ruohoin tutkain nousee nurmesta.
Myös kohden taivast' aukee lehden korva,
Kuin kuulla tahtois kieltä rastahan
Tai leivoparven, joka liiteleikse
Ain' ylös silmin siintämättömiin,
Kuin laulujaan veis istuimelle Luojan.
Niin kaikki nousee kohden taivasta.
Nuo mettisten ja perhoin lemmityiset,
Tuo kevät-aamun kukkanuoriso,
Avaapi nousevalle auringolle
Nyt hellin silmin tuoksuhuulensa;
Ja päivän koitto kansan nukkunehen
Jo nostaa töille kevätvainion.
Elämä, henki huokuu kaikkialla
Ja kaikki nousee kohden taivasta.
Niin käen kukku korven liepehellä
Viel' lausuu toivon kaukotuntehet.
Ja silloin neito kanssa nuorukaisen
Myös astuu kevätjuhlan temppeliin.
On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu
Ja kaikki nousee kohden taivasta.
SADE.
Maa halkeili jo poudan heltehestä,
Työvoimat kuihtui luonnon elimistä.
Jo linnun laulu kuivi kurkkuhun
Ja kukka laakson rinteell' lakastui.
Niin ihminenkin, luonnon valtaherra,