Saa huuto yöhön vaipua,
Hääjoukko hyppelee.
Ei riemu kuule tuskia,
Sen korvat lumpenee.
Niin kaunihisti notkutaan
Ja soitto kaikuu, kaikuu vaan.
Mut—kostonhuutoja!…
Ne herran orjia.
Saa kosto yöhön hukkua,
Nyt valvoo rakkaus.
On onnellisten seurassa
Vaan armo, laupeus.
Vaan miksi tanssi taukoaa?
Miks soiton kielet seisahtaa?
Kirous julma vaan
Nyt nostaa kauhujaan!
Ja niinkuin myrskyn pauhaten
Ei linnut laulakaan,
Hääjoukkokin on jähmeinen,
Sen riemu kahleissaan.
On morsian nyt kalpea
Ja pilvi sulhon otsalla.
Kirous yöstä vaan
Nyt nostaa kauhujaan.
"Juo sappea sun riemussas,
Isies kylvämää!
Maan meiltä riisti vanhempas,
Sun valtaas henki jää.
Vaan myrkynputket nouseva
On lapsiesi niitulla,
Ja onnentähkäs syö
Kirottu hallayö!"
Uh julmaa! Mistä kylvöstä
Tuo vilja kasvoikaan?
Hääjoukko kuuli mykkänä
Ja sulho tuskissaan.—
Hänehen kääntyy morsian
Ja näyttää kuin rukoilevan.—
Taas päivä paistaako?——
Jo väistyy pilvi, jo!
Iloa sulhon silmiss' on,
Ne säihkyy uudestaan,
Ja syttyi poski morsion
Taas onnen-purppuraan.
Suhaus käy hääjoukossa
Kuin tuulen kuiske lehdossa.
"Mit' aikoo tehdä hän?
Hän näytti päättävän!"
Niin nousi, astui portaillen
Nyt sulho, morsian.
Valoa läikkyi kansallen
Yön mustan helmahan.
Ja nuorikot on ylevät,
Kuin kaksoistähti lempeät.
Ja kansa kuiskuttaa:
"Hän haastaa, kuunnelkaa!"
"Pois muistot!" sulho lausahtaa,
"Pois muistot katkerat!
Nyt onnenkevät aaltoaa
Sen laineet loiskuvat.
Häähuoneesta ne ouruaa
Ja vapautta lahjoittaa."—
"Vapaus!—kuulitko?"
Keskeytti kansa jo.
"Mun hovi, teidän lääni on,"
Niin herra jatkoi nyt.
"Isäntä kukin olkohon
Kuin maat ois perityt.
Jumala vaan ja ruhtinas
Meill' yhteinen on valtias.
Ja rakkaus veljyyden
On side sydänten."
Jo lausuikin hän tarpeeksi.
Vaan kansa vait on myös!
Niin kuunteleeko kylmästi
Tuo joukko jalon työs?
Ei! lämpimyyttään vait on se,
Suun sulkee kuuma kyynele.
Vavahtaa huulet vaan,
Ei lähde sanaakaan.