Näin hän lauloi yksin
Päivät pääksytyksin,
Murheess' uitellen sydäntään.
Polki rukkiansa,
Leipää suolahansa
Painoi, kasteli kyynelillään.
Elikö tai kuoli,
Almusta ei huoli:
"Armoleip' ei mun armottoman."
Tyhjää kehtoansa
Tuutii toisinansa,
Toivoa laulaa toivottoman:
"Isä, kanna lasta,
Vaikka tuonelasta,
Suo hänet äidin viel' omistaa!"
Muutpa moittii vainen:
"Hullu, hullu nainen,
Soimata uskaltaa Jumalaa!"
"Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta!"
Äit' yhä laulaa yöt yliten.
"Minut hälle anna
Tai hän mulle kanna!—
Kuukin nousee yön laellen.
Kuukin kuoltuansa
Nousee uudestansa,
Läntisen päivänkin itä tuo.
Öisen valon luoja,
Uuden päivän tuoja,
Äidin murheesen ilo luo!
Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta,
Muutoin ei isä anteeks saa."—
Yö on. Kumma valo,
Äitilemmen palo,
Vaimon kasvoja kirkastaa.
Kuu jo kultaa yötä,
Herra armotyötä
Näyttää aikovan maass' alottaa.
Lähenee jo aamu,
Mökiss' outo haamu
Last' ihanaa sylin kannattaa.
Ihmekö nyt kohtaa?
Äidin silmät hohtaa
Kuin valo koittavan auringon.
Juoksee haamun vastaan,
Syleileepi lastaan.—
Murheesen ilo vuotanut on.
"Kiitokset, mies kulta!
Anteeksi sait multa!"
Autuas äiti näin huudahtaa.
Päivä koitti yöstä,
Herran armotyöstä
Rakkaus koston sai sovittaa.
Tuuti, tuuti lasta,
Lahjaa taivahasta.
Vaan vait!—tuutija vaiennut on.
Seis nyt, rukki, kehto,
Tyynny, rantalehto!
Äitikin tyyntynyt on lepohon.