VALOSSA.
Alat laajat, suuret maailmat
Silmissäni joskus loistavat,
Kaikki tähtitaivaan kultaamat.
Toisinaan näen pienen lemmenkukan,
Immen silmän taikka hienon tukan,
Nekin kaikki taivaan kultaamat.
Joskus mulle kaste ruohossa,
Pieni helmi suur' on maailma,
Kun se vaan on taivaan kultaama.
Äiti, koti, kansa, synnyinmaa
Valon valvattina heijastaa,
Kirkastuvat taivaan kullassa.
TAIVAASEN.
Olen varma, että kukka niinkuin puu,
Jonka latva korkeutehen kohouu,
Uskoo kasvavansa taivaasen,
Sinne silmäilee se tuoksuten,
Eikä epäile kuin ihminen
Eikä petykään: — Jos alhaalla
Tai ylhäällä on ilma puhdasta
Niin kaikkiall' on yhtä taivasta.
VIELÄ KAIPAA.
Beethoven, suuri mestari,
Hän sieluansa soinnutti.
Sit' antoi kuulla maailman
Ja luuli senkin sointuvan.
Se kuunteli ja kyynelteli
Ja käsiänsä paukutteli,
Ett' ois sen luullut noussehen
Jo maailmoihin sointujen.
Vaan mestari kun taukosi,
Niin joukko vaiti kaipasi
Ja vielä kaipaa — milloinka
Luo kukin itse sointunsa?
MENNYT.
Veti arpansa nuorukainen,
Sotilaaksi hän kutsuttiin:
Siit' on asti nyt hurjanlainen,
Juopi itsensä juovuksiin.
Surumielin hän nauru suussa
Kylän raitilla rallattaa,
Eikä viihdy hän työssä muussa,
Senkuin tyttöjä petkuttaa.