Oi, sydämen murhasit rinnastasi,
Kun viettelit kultaisen omenani
Ja hylkäsit — sydämes tapoit.
Sua järkesi johtaa armoton,
Kuin terävä partaveitsi;
Se järki se kesytön, villi on,
Kuin murhaajan käsissä peitsi.
Varjelkoon Herra sun tieltäsi
Mun lastani, mun lastani!
Mun lapseni itkee, itkussansa
On sydäntä — olkoon se lohtunansa.
Mun lapseni sydän ei kuollut.
Se sydän sorrettu, sairas on,
Vaan syvempi entistänsä.
Laps ei ole sieluton, tunnoton,
Vaan säilytti elämänsä:
Hän itkee menneitä kukkiaan,
Vaan sydänhän kukkii uudestaan.
SUURET LAHJAT.
On hällä haukan kynnet
Ja sydän ilveksen;
Hän kuinka tehdä voisi
Jalotöitä ihmisten?
Hän rosvon koulut kulki,
Kehitti lahjojaan;
Miks ihmisrakkautta
Nyt hältä vaaditaan?
Jos kyntensä hän peittää,
Kun seura vaatii sen,
Hän julmuudessa muuten
On kissan vertainen.
Jos leijonan ei töihin
Hän nousta jaksakaan,
Niin saaliin vuoksi suostuu,
Kuin karhu, tanssimaan.
Hän ketun konstit keksii,
Kun viisast' etsitään
Ja hammastaan hän näyttää,
Kun kysyt sydäntään.
Siis hällä suuret lahjat
On, mutta villit vaan,
Tok' ihmisenkin arvoon
Hän nousee toisinaan.