Kun missä seutu viljavoipi,
Hän siellä nostaa kauniin pään
Ja kevättä kun rastas soipi,
Min' eksyn häntä miettimään.
Hän on kuin liikkuis kaikkialla
Miss' siintää taivas, kukkii maa,
Tok' on hän tähti taivahalla,
Jonk' en voi kättä saavuttaa.
Mut kaukaakin hän mulle siintää
Ja hehkuu hellää lämmintään.
Molemmat meistä toistaan kiintää
Ja sentään kulkee yksinään.
17/2
LEIRILAULU.
Järvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät,
Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur,
Työn kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat,
Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa.
Meidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata,
Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!
Kansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana'an maaksi,
Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo!
Työtä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä,
Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi.
Valppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan,
Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.
Aurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu,
Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies!
Kuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan,
Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois!
Voimaa meissä mit' on, oi, korkeakoskena nouskoon,
Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!
Innoks ilkeät', ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan:
Suomesta versova on oikeus-urhojen maa.
Sankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon,
Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy.
Pois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka!
Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.
Pois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume
Kansalles onnea luo, siit' oma onnesi juo!
Ken luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi,
Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi:
Kirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät,
Voittiko, kaatuiko hän — hän elämään toki jäi.